Saara Turunen (2015): Rakkaudenhirviö

Tavallisuudesta, häpeästä ja oman paika etsimisestä

Saara Turusen vuonna 2015 ilmestynyt esikoisromaani Rakkaudenhirviö on tarkkasilmäinen ja yksityiskohtainen kuvaus suomalaisesta nyky-yhteiskunnasta yksinäisen naisen näkökulmasta. Kirja on kasvutarina itä-suomalaisesta kylästä tulevasta tytöstä, joka muuttaa 15-vuotiaana Helsinkiin mennäkseen Kallion taidelukioon päästäkseen eroon perhe- ja kyläympäristön ahtaasta ja tympeästä ilmpiiristä. Nimetön päähenkilö tuntee olonsa ulkopuoliseksi sekä perheessään, mutta myös Helsingissä, Teatterikorkeakoulussa,ulkomailla ja ihmissuhteissaan, ja koittaa epätoivoisesti löytää paikkaansa maailmassa.

Päähenkilön äiti tulee länsisuomalaisesta, konservatiivisesta perheestä, missä äidinäiti muun muassa osallistui sodanajan kansallisosialistiseen toimintaan ja toimi lottana sodassa. Mutta tästä natsihistoriasta ei puhuta, ei vaikka äidinäidistä riippuukin kylän kahvilapirtin seinällä kuva, missä hän näyttää Hitler-tervehdystä. Tutulla tavalla tämä seikka lakaistaan täysin maton alle: „Ei tämä ole ihan sitä, miltä se näyttää“ ja sota-aikaa muistellaan ainoastaan synkkänä, sankarillisena ja suomalaista sisua uhkuvana tapahtumana, missä suomalaiset voittivat, koska osasivat hiihtää, ja venäläiset eivät.

Äiti kasvatetaan olemaan nöyrä, hiljainen ja tottelevainen tyttö. Sen sijaan, että hän saisi opetella soittamaan pianoa (mitä hän oikeasti halusi lapsena), oppii hän „ – – pesemään kätensä, pyyhkimään pölyt ja lakaisemaan lattian sekä olemaan hiljaa, ellei jotain kysytä. Hän oppii häpeämään, mikäli tarve vaatii. Hän oppii, että on tärkeää olla tavallinen, siis ihan vain normaali, sillä joukosta erottuminen ei ole kotimaassa kovin suotuisaa.“ Ja näin tarinan äiti symboloi ennen kaikkea suomalaista häpeän kulttuuria, josta päähenkilö yrittää päästä vapaaksi. Mutta tarinan edetessä päähenkilö uusintaa tätä samaa häpeän pelkoa, tavallisuuden tavoittelua ja sulautumisen tarvetta, vaikka samaan aikaan kärsiikin siitä loppujen lopuksi yhtä paljon, kuin äiti. Äidin masennus asettuu hyvin myös tähän viitekehykseen, ja sitä sekä päähenkilön masennusta kuvataan tarkkaavaisesti.

Tarinan isä syntyy suureen itä-suomalaiseen perheeseen, menettää äitinsä jo kolmevuotiaana, mutta ei koskaan opi käsittelemään surua tai oikeastaan muitakaan tunteita, vaan oppii vaikenemaan ja raatamaan. Isän isä on sodassa haavoittunut sotaveteraani, mutta „[s]odan jälkeen ukkini raivaa metsäpalstaa, kalastaa eikä turhia huutele“. Näin suomalainen vaikenemisen ja työntekoa ja karuutta ihannoivan sisu-kulttuuri tulee istutetuksi isään, joka symboloi juuri näitä piirteitä suomalaisesta kulttuurista.

Kiinnostavia lisäpiirteitä suomalaisesta kulttuurista tulee äidin ravitsemusterapeuttiammatin kautta. Kaiken pitää olla rasvatonta ja terveellistä. Tämä lienee ollut 70- ja 80-lukua, kun Suomessa reagoitiin jo „kansantaudiksi“ muodostuneisiin elintasosairauksiin, kuten korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroli-arvoihin laihdutustuotteilla ja valtiollisilla terveyohjelmilla. Vähärasvaisuus, gluteenittomuus ja muut laihduttamiseen tähtäävät tuotteet ovatkin esimerkiksi Saksaan verrattuna paljon suositumpia. Saksassa voin, suolan, täysmaidon ja runsasrasvaisen rahkan kulutus onkin suositumpaa – kunhan se on luomua.

Lisäksi arkisuuden ja käytännöllisyyden arvostus tulee tarinasta hyvin esille. Turunen kuvaa kiinnostavalla tavalla esimerkiksi suomalaisia päiväkotilapsia, joiden värikkäät kypäräpipot valuvat silmille, ja jotka on puettu toppahaalareihin, heijastinliiveihin ja kurahousuihin, siinä missä päähenkilön hoitamat au pair -lapset Espanjassa käyttävät röyhelömekkoja ja lakerikenkiä. Tavallaan tämä sulautuu mielessäni suomalaisteen hiljaiseen ylpeyteen siitä, kuinka suomalaisessa hyvinvointivaltiossa saavat lapset olla lapsia, römytä loskakinoksissa ja kaikki ovat hirveän tasa-arvoisia. Mutta kaiken tämän käytännöllisyyden ja samanlaisuuden kääntöpuolena ovat ahdasmielisyys, kyräily ja katkeruus sekä kyvyttämyys ilmaista itseään.

Juuri tämä ahtaus ja itseilmaisun puutos johtavat siihen, että päähenkilö tietää oikeastaan ainoastaan sen, ettei sopeudu perheen ja Suomen ahtaaseen, steriiliin ja standardisoituun ilmapiiriin. Mutta muuta hän ei sitten tiedäkään. Hän yrittää ilmaista sisällään vellovia tunteita, mutta ei onnistu. Opiskellessaan dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa, kirjoittaa hän hyvin aggressiivisen ja väkivaltaisen kirjoitelman siitä, miten hakkaa erään taideopiskelijapojan veriseksi massaki ja kutsuu kirjoitelmaa Rakkaudeksi. Kukaan ei ymmärrä, mitä hän tällä yrittää sanoa, ehkei hän itsekään. Häntä vain vituttaa aivan jäätävästi. Niinpä hän päättää pakata kamansa ja lähteä ulkomaille.

Kirja on myös hyvä kuvaus suomalaisesta keskiluokkaisesta habituksesta. Päähenkilön paras ystävä Laura tulee ylemmän keskiluokan akateemisesta perheestä, missä mummoa halaillaan ja heikompia kohtaan tunnetaan myötätuntoa. Lauralta onnistuu kaikki, hän on kaunis, lahjakas, mutta myös nöyrä, eli „ihan tavallinen“, niinkuin päähenkilön äiti huokaa ihastuneena. Mutta oikeastaan, jos asiaa kunnolla miettii, onnistuu Lara kaikessa juuri siksi, että osaa uida kuin kala vedessä taidelukiossa, teatterikorkeakoulussa, ulkomailla ja ylipäänsä sellaisissa tilanteissa, missä pitää olla herttainen, itsevarma, ulospäinsuuntautunut ja omata suuren määrän kulttuurista pääomaa. Tämä kaikki puuttuu tarinan päähenkilöltä, minkä takia hänen edistyminen elämässä on hapuilevampaa. Hänen luokka- ja sosialisaatiotaustansa on yksinkertaisesti erilainen, kuin Lauran.

Kirja kertoo lopulta myös etenkin meidän sukupolvellemme tyypillisestä ristiriidasta Suurten Elämysten ja Oman Paikan etsimisen välillä. Tarvitsemme jonkin oman identiteetin, mutta mistä sen löytäisi? Vaikka kuinka harrastaa kulttuuria ja reissaa ympäri maailmaa, seuraa tavallinen arki silti aina kannoilla. Tämä tuli esille etenkin niiden ankeiden lähiöalueiden kuvailussa, missä päähenkilö asui ulkomailla. Ei hän siellä kokenut kokoajan henkeäsalpaavia asioita, vaan työskenteli kerrosvoileipäravintolassa, tai hoiti ärsyttäviä kakaroita. Myöhemmin päähenkilöstä oli tullut juuri se samaistuttava, käytännöllinen suomalainen, joka kiinnittää huomiota siihen, kuinka meksikossa siivojalla on käytössä epäergonominen, vanha moppimalli, jota Suomessa ei enää käytetä laitoshuoltajien keskuudessa.

Lopulta kirja on myös kertomus naisroolin ahtaudesta. Kirjan päähenkilö tavallaan unelmoi jostain ihanasta prinssistä, joka tulisi pelastaisi hänet. Mutta oikeastaan häntä ei vaikuta niin paljon kiinnostavan naisiin yleensä liitetty pyrkimys löytää Se Oikea. Turunen käsittelee hienovaraisesti myös naisoletettujen kehojen esineellistämistä ja seksualisointia, joka alkaa jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Kirja käsittelee myös hyvin rankkoja seksuaalisen väkivallan aiheita, mutta ei määritä päähenkilöä näiden tapahtumien kautta, mikä mielestäni on itsessään feministinen tapa käsitellä r*iskausta.

Päähenkilön minuuden etsintä liittyy myös tämän ensimmäiseen ja ainoaan kunnolliseen rakkaussuhteeseen erään espanjalaisen miehen kanssa. Tämä kohta toi mieleeni Simone de Beauvoiren havainnon, että naiset tuppaavat määrittelemään itsensä rakkaudensa ja miehensä kautta ja näin ikään kuin sulavat kumppaniinsa kiinni ja menettävät itsensä. Näin kävi myös kirjan päähenkilölle: „-- – päivisin, kun olen yksin eikä mies näe minua, tapahtuu jotain perin kummaa, aivan kuin häviäisin kokonaan, aivan kuin minua ei oliskaan, on vain odotus, että mies palaisi takaisin, ja illalla, kun hän astelee ovesta sisään, herättää hän taas minut henkiin ja sitten minä taas olen.“ Lopulta päähenkilö kuitenkin huomaa, ettei tämäkään ole se Oma Paikka, mitä hän on etsinyt ja palaa Suomeen.

Välillä päähenkilö toivoo, että voisi vain sopeutua. Että kaikki muutkin vaikuttavat sopeutuvan ympäröivään maailmaan, että miksei hänkin vain voisi. Päähenkilö ei myöskään osaa arvostaa vapaan, itsenäisen ja vahvan naisen ihannetta, joka ehkä jollain tavalla dominoi nyky-yhteiskuntaamme: „Toivon, että olisin syntynyt jollekin toiselle vuosisadalla, sellaiselle, jossa naisella ei ollut vaihtoehtoja, vaan hänen oli pysyteltävä aina miehensä rinnalla, seurattava tätä hyvässä ja pahassa.“ Tämä kohta on erityisen kinnostava juuri siksi, että siitä huomaa liberaalin vapauskäsitteen ongelmakohdat, jossa vapaus ja tasa-arvo ajatellaan yksilöiden vapautena ja riippumattomuutena. Pystyn ymmärtämään tuon huokauksen aivan äärimmäisen hyvin, sillä jos ei muutenkaan tiedä kuka on tai mitä haluaa, on myös vaikeaa toimia vapaasti. Lisäksi taloudelliset rajoitteet tulevat vastaan, etenkin taide- ja kulttuurialalla.

Turunen kirjoittaa, että rakkaudenhirviö on olento, joka pakenee ja „etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.“ Ja niin kirjan päähenkilö päättää kirjoittaa tämän ilmiön auki, ja aloittaa isovanhemmistaan. Eli toisin sanoen tämä tavallisuuden ihanne, ahdasmielisyys, yksinäisyys, ulkopuolisuus ja vaikeneminen ovatkin sukupolvien kautta muodostuvia, historiallisia ja kulttuurisia ilmiöitä, joista ei voi koskaan päästä täysin eroon, mutta joiden kanssa voi ehkä oppia elämään, jos niitä alkaa käsittelemään oikein. Lopussa „valo tulee hetkeksi huoneseen“.

Turunen käsittelee näitä ajallemme tyypillisiä, ahdistavia ja eksistentiaalisia kysymyksiä sympaattisella tavalla. Oikeastaan aika tavallisesti. Arkisuus ja karuus sulautuvat kauniisiin yksityiskohtien kuvailuihin, mutta kieli ei ole pröystäilevää, vaan yksinkertaista. Hän on samaan aikaan säälimätön ja lämmin kuvauksissaan etenkin päähenkilön vanhemmista sekä Suomesta noin yleensä. Lukiessa tuli samaan aikaan ikävä Suomea, mutta myös tunne, että loppujen lopuksi ihan sama, missä on, sitä on ehkä aina vähän ulkopuolinen, mutta toiveikas.